Pelko, joka lamaannuttaa

Mua pelottaa mennä sinne leffaan. Tekis vaan mieli soittaa sille mun frendille, että sori en pääse olen kipeenä...Mutta en voi. Lupasin itselleni eilen, että mun on yritettävä. Päässä vaan pyörii kaikki maailman huonot vaihtoehdot ja ahdistaa. Mitä jos saan sen kohtauksen taas? Miteä mä sitten teen, jos oon keskellä leffasalii tai bussissa? En tosiaan tiedä..Ne on paikkoja joista ei voi niin vaan paeta. Toivon, että siel ei olis paljoo ihmisii..rukoilen sitä koko sydämestäni.
Sillä jos tänään saan kohtauksen en tosiaan tiedä enää mitä teen..alkaa mennä kaikki ilo koko helvetin elämästä, kun ei mitään pysty tekeen. Tekemättömät asiat vaan painaa rinnassa ja päässä, muiden katseet ja puheet, miksi en ollut koulussa yms. En tiedä kauanko enää jaksan.. Helpointahan olis olla avoin ja myöntää muille tästä ongelmasta, mutta en voi, vihaan olla heikko. Ja siksi olen yhä isommassa liemessä, kun valhe vaheelta yritän tätä ongelmaa peittää.
Muutenkin pelkään itseäni tai siis mun ajatuksii välillä. Tosi usein oon huomannut haavelevani, että olisin kuollut. Monesti tekis mieli satuttaa itteensä ja olenkin satuttanut, tosin en viillellyt, koska enhän halua kenekään huomaavan, mut oon hakannut itteeni. Itkenkin päivittäin. En ees muista, koska oisin nauranut aidosti. Enkä vaan siksi, että sun odotetaan nauravan.

Ketipinor 100mg ja ketipinor 25mg
(noita söin yhteensä 125mg ja sen
lisäksi seronilia 20mg)

Nyt te varmaan ajattelette, että mitä v***ua kitiset, tee asialle jotain. Mut oon mä yrittänytkin. Menin kouluun monena päivänä kohtauksista huolimatta, siinä vaan oli se ongelman, että pystyin oleen ehkä ekasta tunnista osan ja sit en vaan kyennyt. Ja toki kävin yhden tälläisen kohtauksen jälkeen kouluterveydenhoitajallakin, mikä oli virhe. Se sano mulle ihan tosissaan, että mun pitäis pystyy oleen tunneilla kohtauksista huolimatta, koska paniikkikohtaukset on kuulemma sama asia kuin esiintymisjännitys ja sitä ei huomaa kukaan muu kuin minä itse. Sanomattakin varmaan arvaatte, että olen hieman eri mieltä.
Luokanvalvojalle kun tästä asiastä kerroin se kysyi ensimmäisenä onko mulla lääkitystä. Just joo. Oon just vuoden alussa päässyt 3 ja puol vuotisesta äärimmäisen vahvasta mielialalääkityksestä eroon ja voin kertoo, että en haluis enää ikinä uudestaan lääkkeiden orjaksi. Kun se lääkitys lopetettiin en nukkunut viikkoon. Tiedän kuitenkin, että heti lääkäriin mennessä ne katsoo "jaahas sulla onkin ollut tälläsii lääkkeitä ennekin, laitetaanpas näitä taas 2 vuodeksi eteenpäin, jos vaikka helpoittais" Tosin sitä ei vois tehdä. Noi lääkkeet oli meinaan tuhonnut mun valkosoluja, minkä takia olin jatkuvasti kipeenä. Mutta kai mä sit vaan saisin jotkut toiset pillerit.