Sain tuossa hetki sitten tekstarii mun ryhmänohjaajalta. Sano, että mun pitäis hankkia tähän jaksoon sairaslomatodistus, kun en tätä kouluakaan pysty käymää. No, minullahan on aika lääkärille 7.5 eli vajaa kahden viikon päästä niin siellä sitten varmaan juttelen sen kanssa näistä paremmin. Ärsyttää vaan, kun siihen on viel kaksi viikkoa haluisin nämä asiat nopeasti alta pois. Nyt tunnen vaan itseni todella heikoksi. Vaikee tunnustaa, että se on sairaus, joka mun elämää ohjaa en minä itse.
En vaan tiedä miten kertoisin tämän osalle mun ystävistä tai etenkään mun perheelle. Aina, kun ne on kysynyt miten koulu menee oon sanonut, että hyvin se, vaikka todellisuus on ollut jotain aivan muuta. En vaan kykene myöntää muille, etenkään kaikkien läheisimmille, mun heikkoutta se tuntuu täysin mahdottomalta. Se salailu taas se syö ihmistä sisältä ja muuttuu aina vaan vaikeemmaksi. Mulle on vaan jotenkin jäänyt se et haluun näyttää mun vanhemmille pärjääväni koulussa ja myös muussa elämässä.
Ei muuten käytykään siel leffassa. Se oli kyl oikeestaan tosi helpotus, vaikka en sitä itse perunutkaan. Oisin kuitenkin vaan nolannut itteni ja pahentanut olooni.
Keskustelin tästä asiasta mun poikaystävän kans, se ei oikeen arvosta mun asennetta ja mun pitäis kuulemma yrittää enemmän. Ihan ku en muka yrittäis!! Ilmeisesti oon sen mielestä vaarassa syrjäytyä. Voihan se olla tottakin, mut ois kiva jos se vois olla edes vähän kannustavampi. Tuli vaan tuosta keskustelusta entistä p''kempi olo. Joskus toivoisin, että en olis syntynytkään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti