No nyt tilanne on sitten se, että saan niitä kohtauksii jatkuvasti, oikeestaan pelkästä paniikkikohtauksen ajatuksestakin. En siis ole pystynyt käymään koulussa, mikä on aika veemäinen juttu, kun mulla on just ne tasan kolme kurssii mikkä pitää olla, jotta saan opintotukee. Eli kohta sitten joudun makselee niit takasin.
Oon ollut ihan surkeena, kun mulla ei ole mitään käsistystä mistä nää kohtaukset johtuu. Saan niitä ihan tuttujuenkin seurassa ja vaikka olis vaan yks ihminen. Esim. olin Kelas asioimassa ja siel ei ollut muita kuin se kelan-täti niin siinä sit rupes kans ahdistaa ja paniikkioireita tuleen. Koomisintahan tässä on se, että pelkään näitä kohtauksii niin paljon, että peruin mun lääkäriajan, missä näistä piti jutella, koska pelkäsin sitä kohtausta. Yks päivä taas sain kohtauksen, siitä kun mun poikaystävä kysyi miten päivä on mennyt. Ja siinä ei siis ollut muita kuin se. Olin sitten vessaan lukittautuneena sitä piilossa noin tunnin.En enään tajua itseäni olenko tulossa hulluksi?Oon itkenyt tän takii ihan sikana ja muutenkin oon tosi herkkänä.
Tätä on vaan niin vaikee uskoo että miksi mulle käy näin, kun mitään ns. laukaisevaa tekijää ei ole ollut nää vaan alko ihan yllättäen. Muutenkin mulla pitäis olla asiat hyvin. On maailman ihanin poikaystävä, ihanii kavereit, oma asunto ja oon päässyt hyvään kouluun opiskelee.
Hei!
VastaaPoistaOlen kokenut samanlaisia asioita kuin sinä. Saatoin myös saada paniikkikohtauksia täysin yllättäen. Sain itsekin lääkkeet, ja antaisin neuvoksi, että älä koskaan ota niitä takaisin. Itselläni kesti lähes 3 vuotta selvitä siitä helvetistä. Lääkkeet eivät poistaneet paniikkia ja kaikkiin mielialalääkkeisiin liittyy todella paljon riskejä, joita ei lääkärit koskaan kerro. Poikaystäväni teki suurenmoisen työn, kun selvitti englanninkielisiä tutkimuksia mielialalääkkeistä ja niiden vaikutuksista aivoihin. Lääkkeistä eroon pääseminen oli suoranainen helvetti. Muttä tämän jälkeen opin käsittelemään tunteitani, lääkkeet turruttivat ne, ja samoin luulen et kehittyi myös paniikin sietokyky. Itseään voi altistaa erilaisille asioille, ja kun huomaa, ettei siihen kuollutkaan niin uskon, että paniikkikohtaukset jäävät vähemmälle. Itse koin suurimmat paniikkikohtaukset vähän yli parikymppisenä, luulen, että niihin vaikutti silloinen elämäntilanne, opiskelut, muutto toiseen kaupunkiin, ensimmäinen poikaystävä. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisen mieltä ei saa ikinä turruttaa lääkkeillä. Se on vain helppo ratkaisu terveydenhoitajille ja lääkäreille. Tosi asia on, että ei ole välttämättä tarvittavaa tietoa hoitaa ongelmaa. Lääkkeet eivät koskaanpoista alkuperäistä ongelmaa, ne vain piilottavat sen. Tärkeää olisi saada itseluottamusta ja voisit esim. keskittyä asioihin, joissa olet hyvä. Itse olen saanut apua hevosista ja ratsastuksesta. Hevosten kanssa kun ei voi oikein panikoida :)